Saksa tuli Helsinkiin hakemaan vastauksia, ja oppilailla oli ne

Joulukuussa 2001 julkaistiin ensimmäiset PISA-tulokset. Suomi oli kärjessä. Saksa oli jossain, mistä se ei halunnut puhua. Kevääseen 2002 mennessä kouluista kiinnostuneet saksalaiset suuntasivat pohjoiseen muistikirjat mukanaan selvittämään, mitä suomalaiset oikein tekivät.

Helsingin Saksalainen koulu oli luonteva pysähdyspaikka. Se opettaa saksaksi, Suomessa, kummankin maan lapsia, mikä tekee siitä luontevan laboratorion juuri tällaiselle kysymykselle. Paikalle tuli myös saksalaisia toimittajia.

Ja sen, mitä he lopulta kirjoittivat muistiin, kertoivat enimmäkseen oppilaat.

Yksi oppilas oli opiskellut Saksassa ja palannut. Hänen versionsa oli yksinkertainen. Saksassa, hän sanoi, opettajalla oli ohjelma, joka piti käydä läpi. Suomessa opettajat kysyivät useammin, mikä luokkaa kiinnosti. Ja hän oli yllätyksekseen huomannut oppivansa enemmän, kun häntä kiinnosti.

Vieraat olivat tulleet hakemaan järjestelmää, ja saivat abiturientin, joka oli kokeillut molempia.

Toinen oppilas lisäsi, että täällä käytiin läpi vähemmän ainesta ja että tarkoitus oli varmistaa, että jokainen luokassa oli ymmärtänyt asian ennen kuin siirryttiin eteenpäin.

Olen kuullut saman perustelun ennenkin, omassa keittiössäni, keskimmäiseltä lapseltani, joka on käyttänyt sitä selittääkseen, miksi hän on yhä historian lukemistonsa ensimmäisessä luvussa. Hän käy läpi vähemmän, hän sanoo. Hän varmistaa ymmärtävänsä. Ymmärtäminen on kestänyt yksitoista päivää ja koskee toistaiseksi kansikuvaa.

Mutta Helsingin oppilaiden pointti jäi vaivaamaan, koska se on kaiken tekemiseni vastakohta. Koko läksylinjani on käydä ohjelma läpi. Otan aikaa. Minulla on taulukko. Mieheni löysi minut kerran värikoodaamasta seitsemäsluokkalaisen luonnontiedon tehtäväpaperia kiireellisyyden mukaan ja sulki oven hiljaa.

Saksa, ymmärtääkseni, vei muistiinpanonsa kotiin ja väitteli niistä seuraavat vuodet. Minä olen tehnyt saman keskimmäisen argumentin kanssa. Se on yhä työpöydälläni muistikirjassa, alleviivattuna kolmella värillä.

Eilen illalla kokeilin suomalaista menetelmää. Kysyin, mikä historiassa häntä kiinnostaa. Hän sanoi: ”Viikingit.” Sanoin, että hyvä on, tehdään viikingit.

Hän on ollut viikingeissä viikon. Hän on oppinut enemmän kuin koko viime lukukautena. Hän on myös oppinut, että äidin voi voittaa väittelyssä lukemalla Suomesta, enkä usko, että se oli se oppitunti, jota saksalainen valtuuskunta tuli hakemaan.